Helatorstaina venäläiset lähettivät meidän nurkille, paitsi massoittain turisteja ja avoimet kauppojen ovet, myös ihanan helteisen sään. Kevään ensimmäinen hellesää sai Kuohun terassilla kuohuvat juomat virtaamaan, turistit kesäkadulle kuljeksimaan ja puutarhoihinsa rakastuneet puutarhamyymälöihin tungeksimaan ja kesäkukkapenkkejä kuopimaan.
Meidän talouden aikuiset taitavat kuulua tuohon viimeksi mainittuun ryhmään – nuorison edustaja vietti tietty hellepäivää kuten kuuluukin; Mellonlahdella uimassa. Aikuiset kasasivat uutta grilliä, kaivoivat, kärräsivät, levittivät, istuttivat, kastelivat ja sitten viimein tyytyväisinä tuijottelivat aikaansaannoksiaan, jotka tosin melko hyviltä näyttivätkin.
Pihatöiden paras puoli – sen lisäksi, että voi vältellä lenkkeilyä vedoten hyötyliikuntaan – lieneekin se silmänilo, jota kaikki ”valmiiksi” saadut projektit tuottavat. ”Valmis” kuuluu lainausmerkkeihin sen eittämättömän tosiasian vuoksi, ettei mikään puutarhassa koskaan ole ihan valmista. Aina pitää vähän tänne lisätä jotakin ja vähän sieltä ottaa pois, siirtää, jakaa tai muuten vaan muutella näkymää.
Pihatöissä voi myös sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla purkaa päivätyön tai lähimmäisten aiheuttamia ärtymyksiä; oikein tiukkaan saveen kun lapion iskee, niin siinä kiukku kyllä ajan mittaan maadottuu, myös haravoinnista ja kivien kärräyksestä saa apua moiseen sieluntilaan.
Sosiaalisuuskin lisääntyy pihatöissä, ainakin jos vertaa tilannetta yksin sohvalla löhöilyyn. Uudessa naapurustossa olen jo oppinut tuntemaan kasvot jos toisetkin ja rohkeimmat niiden kantajista pysähtyvät oikein juttelemaan, kun takamus pystyssä, kasvot kuumottaen, otsatukka silmillä roikkuen kitken ojanpientareita, tai istuttelen taimia uusiin kukkapenkkeihin pihatien reunalla. Ja kyllä se oikeasti mieltä lämmitti, kun eilen eräs naapurin rouva pysähtyi portinpieleen ja totesi uuteen kukkapenkkiimme viitaten, että ”teette kyllä tosi kaunista”. Kiitos, niin ainakin yritämme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti