Syöttäessäni eilen lusikalla kesäkukille kakkaa – ei siis mitään pajunköyttä, vaan ihan sitä itseään, kanasta lähtöisin olevaa tuotetta – mietiskelin ihmismielen omituisuutta. Minä, ihan järkevänä tunnettu keski-ikäinen, kaivelin kesäkukkien juurelle teelusikan kokoisella jäätelölusikalla pieniä koloja ja tiputtelin sinne pikkuisia kakkakikkareita, ja sain tuosta tosi hyvän mielen. Kasteltuani ja siistittyäni kesäkukat näyttivät ihan välittömästi runsaammilta ja värikkäämmiltä. Liekö syynä olleet lannoitteen auringonpaisteessa tuottamat melko voimakkaat huurut, vai ihan vaan käsillä tekeminen, mutta tuon kummempaa ei levollisen olon saavuttamiseen tarvita.
Armeijaan lähtijä, pulipäinen poikanen, käväisi siinä touhua katsomassa, ja tuoksuja ihmettelemässä, ja kyseli, etteikö tuollainen puutarhanhoito liene ihan loputonta raatamista. Onhan se loputonta, mutta ei raatamista. Se on parhaillaan mukavaa, rentouttavaa puuhastelua ulkoilmassa ja pahimmillaan repsottavia, muiden kiireiden vuoksi hoitamatta jätettyjä kasveja. Tuon keskeneräisyyden kun oppii sietämään, niin keskiarvo saadusta mielihyvästä on kyllä melko korkea.
Kasvihuone tuottaa ihan loputonta iloa meille ja suurta hämmästyksen aihetta muille. Talon isännän jutut ovat vaihtuneet kalasaaliista kurkun mittaan ja maailmanpolitiikasta munakoison kukintaan. Juttua niistä riittää ihan loputtomasti, mutta olen pistänyt merkille, että aihe on vähän niin kuin lemmikit, ketä kiinnostaa, ketä ei. Ja kaikkia ei todellakaan kiinnosta tomaatinraakileiden määrä, mutta useimmat ainakin vähän aikaa yrittävät kohteliaasti näyttää kuuntelevan. Ja sittenhän voi vaihtaa aihetta, vaikka niihin lemmikkeihin, tai urheiluun.
